[Olli-Pekka Haavisto] Maailman sosiaalifoorumi (World Social Forum, WSF) järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 2001 Brasilian Porto Alegressa, tärkeiltä osin eri maiden kansalaisyhteiskuntien toimijoiden reaktiona Maailman talousfoorumille. Talousfoorumi ajoi häikäilemättömämmäksi käyvää uusliberaalia talouspolitiikkaa, mikä ankeutti tavallisten ihmisten elinoloja lähes kaikissa maissa.
Sosiaalifoorumiliike on yksittäisten saavutusten lisäksi ennen kaikkea saavuttanut eri toimijoiden kuten alkuperäiskansojen edustajien, rauhanaktiivien, ammattiyhdistysihmisten, ympäristöaktiivien, naisliikkeiden ja järjestöjen verkottumista tavalla, joka on ollut paljolti uutta. Tutkijat ja ruohonjuuritason aktiivit ovat kohdanneet toisensa toisiaan vertaisena arvostaen, mikä on tuottanut uusia tutkimusnäkökulmia ja jopa -aloja. Tällä viikolla Maailman sosiaalifoorumi kokoontuu Tunisissa.
Kuluneiden 14 vuoden aikana maailma on muuttunut nopeasti. Talousprosessit ja väkivaltaisuuksien lisääntyminen on uutisoitu valtavirrassa hyvin, vaikka analyysien syvyydestä voi olla montaa mieltä. Sen sijaan planeetan ekosysteemin tila on jäänyt vähälle huomiolle, joka vieläpä on aivan liiaksi keskittynyt vain ilmasto-ongelmaan – sinänsä ihmiskunnan kohtalonkysymys yksinään sekin. Aivan tuore tutkimusuutinen kertoo, ettei Amazonasin sademetsät kykenekään toimimaan hiilinieluina, sillä hiilensitomiskykyä parantavan nopeutuneen puiden kasvun hyöty menetetään, koska puiden elinikä on samalla merkittävästi lyhentynyt. Kasveihin sitoutuneen hiilen määrä on pudonnut kolmanneksella.
Globaalin ekosysteemin syöksy
Vuoden 2013 toukokuussa 520 omien alojensa johtavaa luonnontieteilijää julkisti maailman johtajille osoitetun Consensus Statement from Global Scientists -julkilausuman Berkeleyn yliopiston uutiskeskuksen kautta.
Julkilausuman mukaan
maapallo on nopeasti ajautumassa kriittiseen pisteeseen. Ihmiset vahingoittavat planeettaamme hälyttävissä määrin, ja he ovat tuhoamassa elämäänsä ylläpitävän ekologisen järjestelmän. Jos jatkamme nykyisellä tiellä, ihmiselämän laatu tulee olennaisesti heikentymään vuoteen 2050 mennessä. Käsitys perustuu parhaaseen saatavilla olevaan tieteelliseen tietoon ja musertavaan todistusaineistoon.
Ihmiselämän kukoistukselle välttämättömät järjestelmät ovat ”äärimmäisen todennäköisesti” peruuttamattomasti tuhoutuneet siihen mennessä, kun nykyiset lapset saavuttavat keski-iän.
Consensus Statement from Global Scientists -julistuksen pohjana olevien lukuisten tutkimusten mukaan ihmiset ovat muuntaneet planeetan jäättömästä maa-alasta yli 40 prosenttia. Ekosysteemit ovat jääneet peltojen, kaupunkien, teiden, ja muiden rakennelmien alle. Mikään alue maasta tai merestä ei ole vapaa ihmisten suorasta tai epäsuorasta vaikutuksesta. Kun ”keskivertolajin osuus maapallon resursseista on miljoonasosan luokkaa tai vähemmän, on selvää, ettei ihmislajin kulutus voi olla vaikuttamatta voimakkaasti koko biosfääriin”, toteaa paleontologian professori Mikael Fortelius Helsingin yliopistosta. Hän kuuluu Nature-tiedelehdessä 2012 julkaistun Approaching a state shift in Earth’s biosphere -katsausartikkelin kansainväliseen kirjoittajaryhmään, joka on keskeisesti vaikuttanut julistuksen syntyyn.
Vastaavasti Water in the Anthropocene -konferenssiin kokoontuneet maailman johtavat 500 vesitutkijaa julkistivat niin ikään toukokuussa 2013 niin sanotun Bonnin julistuksen. Siinä todetaan, että makea vesi loppuu planeetalta ”yhden tai kahden sukupolven kuluessa”, ellei kehityssuuntaa muuteta. Julistuksen mukaan ihmiskunta käyttää nykyään Etelä-Amerikan kokoisen maa-alueen maanviljelyyn ja Afrikan kokoisen alueen karjankasvatukseen. Maailmanlaajuisesti makean veden kulutuksesta 80 prosenttia kuluu maatalouteen ja 10 prosenttia teollisuuteen.
Löyhä energia loppuu
Ympäristörasite johtuu ihmiskunnan koosta ja ennen kaikkea kulutuksesta, joka on paisunut suhteettoman suureksi. Hillittömän kulutuksen on mahdollistanut fossiilikapitalismi. Halpaan öljyyn ja kivihiileen perustuva kapitalismi, joka antaa edellytykset kulutuksen tarvitsemalle välttämättömälle infrastruktuurille, eli tuotanto-, kuljetus- ja jakelujärjestelmille, voi olla olemassa vain jatkuvan kasvun ideologian oloissa.
Halpa öljy ei tarkoita vain rahallista mittaa, energian markkinahintaa, vaan myös sitä, kuinka paljon energian tuottamiseen on satsattava energiaa. 1930-luvulla tynnyrillisellä öljyä saatiin noin sata tynnyrillistä öljyä, eli EROEI-luku (Energy Returned on Energy Invested) oli 100:1. EROEI-luku on runsaassa 80 vuodessa heikentynyt jyrkästi ollen nykyään heikoimmin tuottavissa syvänmeren lähteissä 3:1 ja Saudien parhailla kentillä 15:1.
Öljyhuipun problematiikkaan keskittynyt Kaikenhuipun blogi kertoo, että
”Länsimainen teollinen yhteiskunta tarvitsee toimiakseen monien arvioiden mukaan 5:1–10:1 keskimääräisen EROEIn. Pelkkä liikennesektorin toiminta vaatii vähintään 3:1 EROEIn ja öljyn tai bioetanolin tuotannon EROEI pitäisi olla vähintään 5:1. Tällöin yhteiskunnan muille toiminnoille (koulutus, terveydenhuolto ja niin edelleen) ei tosin enää jäisi energiaa.”
Dramaattisesti laskenut EROEI-luku on ristiriidassa kapitalismin jatkuvan kasvun ideologian kanssa, sillä kasvattaakseen tuotantoa ja kulutusta kapitalistinen yhteiskunta tarvitsee aina vain lisää energiaa. Fossiilienergialle ei ole näköpiirissä nopeasti esimerkiksi liikenneinfrastruktuuriin – kapitalistisen kasvun ja kulutuksen välttämättömyyteen – sovellettavaa vaihtoehtoa, joka mahdollistaisi jatkuvan kasvun, vaikkei ympäristöromahdus toteutuisikaan. Tähän vaikuttaa muun muassa uusiutuvan energian laitteiden tarvitsemat harvinaiset metallit, jotka myös käyvät vähiin. Kuten filosofi Tere Vadén on argumentoinut (pdf), tästä syystä me elämme tosiasiassa loppulaman aikaa.
Vastaavia tilannearvioita on tehty usealla, toisistaan riippumattomalla suunnalla. Esimerkiksi Guardian-lehdessä uutisoitiin syyskuussa 2014, että Rooman klubin vuoden 1972 Kasvun rajat -raportin seurantatukimus (pdf) osoittaa, että kehitys on edennyt Rooman klubin arvioiden mukaisesti.
Viime uudenvuoden päivänä tutkija Nafeez Ahmed kirjoitti blogissaan vastaavasti:
”Sivilisaatio on näin ollen käymässä läpi valtavaa, merkityksellistä siirtymävaihetta, kun globaalin petokapitalismin nykymuoto romahtelee laajenevan kestämättömyytensä painosta. Prosessin edetessä samalla aukeaa näkymiä uudenlaiselle yhteiskunnalle, jonka puitteissa on mahdollisuus ‘suurelle siirtymälle kohti uusia institutionaalisia muotoja’, joihin voi sisältyä aiempaa suurempia ‘demokraattisia yhteisöjen ja niiden alueiden itsehallintoa’.“
Blogi-kirjoituksen mukaan italialainen taloustutkija Mauro Bonaiuti teoksessaan The Great Transition on varovaisen optimistinen mahdollisten pitkän aikavälin lopputulemien suhteen, huolimatta siirtymävaiheen mukanaan tuomasta hyvin todellisesta sekasorrosta.
Ympäristöromahdus ja loppulama pakottavat muuttamaan vallitsevaa elämänmuotoa, tutkimukseen perustuvan tiedon valossa vieläpä hyvin nopeasti. Miten WSF on prosessina reagoinut planeetarisen mitan ekosysteemi- ja resurssimuutoksiin? Ovatko WSF:ssa vahvalla sijalla esimerkiksi hajautetut energian, ruoan ja informaation tuotantomuodot sekä rahoitusjärjestelyt, joita Ahmed blogikirjoituksensa toisessa osassa ehdottaa ja väittää olevan kehittymässä? Näitä tarvittaisiin, että ihmiset voisivat välttää kaikkein suurimmat kärsimykset. Huomioiko WSF-prosessi, että suuruuden logiikka on tullut hyvin monilla osa-alueilla tullut tiensä päähän? Tämä saattaa koskea myös WSF:n kaltaisten jättitapahtumien järjestämistä ja tarkoituksenmukaisuutta.
Haen Tunisin viikosta uteliaana merkkejä uudenlaisesta kansalaisyhteiskunnan verkottumisesta lähempänä ruohonjuuritasoa. Mielestäni menneen maailman makrotason ratkaisujen, kuten ”globaalin puolueen”, hakemisen sijaan toivoisin näkeväni hajautetun ruohonjuuritason verkostumisen ideoita, joille näen elinvoimaisemman tulevaisuuden vähän samaan tapaan kuin hajautetulla energian, ruoan ja informaation tuotannolla sekä hajautetulla rahoituksella voi olla.
Olli-Pekka Haavisto, 23.3.2015
Kirjoittaja on Siemenpuun vapaaehtoisaktiivi ja hallituksen varajäsen. Hän osallistuu Maailman sosiaalifoorumiin Siemenpuun delegaatiossa.