[Liisa Uimonen] ”Olemme kipeiden mutta välttämättömien päätösten edessä”. ”Suomi on yksi velkaantuneimmista maista”. ”Julkinen talous on ylipaisunut”. ”Jos jatkamme tähän malliin, meiltä loppuu rahat”. ”Meidän on saatava Suomi kuntoon”.
Kuulostaako tutulta? Näitä väitöksiä ja perusteluja muiden muassa olemme saaneet kuunnella Kolmen Ässän hallitukselta sen linjaamassa talouskuripolitiikassa, jossa tehtävät leikkaukset osuvat vahvasti tulonjakoon. Leikkausten ja säästöjen seurauksena muun muassa eläkeläisten, opiskelijoiden, sairaiden ja työttömien saamat erilaiset tuet heikkenevät ja elinkustannukset kasvavat. Varhaiskasvatuksesta, koulutuksesta ja tutkimuksesta leikataan roimasti, ja kehitysyhteistyöhönkään ei enää kuulemma ole varaa.
Samaan aikaan hyväosaisille tarjotaan vapaaehtoisuuteen perustuvia ja osittain verovähennysoikeudellisia mahdollisuuksia osallistua yhteisiin talkoisiin. Veronkiertäjille luvataan armahduksia. Norminpurkutalkoissa lupamenettelyjä kevennetään erinäisten investointien kuten kaivosten perustamisen helpottamiseksi luonnon ja kansalaisoikeuksien kustannuksella. Ympäristölle haitallisiin tukiin ei puututa, vaikka esimerkiksi tuulivoiman syöttötariffia halutaan rajoittaa. Osa kehitysyhteistyöstä muunnetaan lainapainotteiseksi yritysvienniksi.
Oikeistohallituksen mukaan Suomen velan määrä on kestämätön ja Suomi on yksi velkaantuneimmista maista. Suomen valtionveron suhde bruttokansantuotteeseen on 60 %, mikä saattaa kuulostaa korkealta. Kuitenkin, niin kuin Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian dosentti Panu Raatikainen kirjoittaa Uusi Suomi -puheenvuorossaan, sama suhdeluku on esimerkiksi Saksalla 80 %, Ranskalla 93 %, Iso-Britannialla 94 %, USA:lla 108 %, Irlannilla 122 % ja Italialla 130 %. Helsingin yliopiston tutkimusjohtaja ja taloustutkija Mika Pantzarin mukaan Suomella on euromaista toiseksi vähiten velkaa. Raatikainen huomauttaa, että valtion talouden menestyksen ja velan määrän suhteellisen pienuuden välillä ei oikeastaan ole mitään vastaavuutta. Myös Aalto-yliopiston taloustieteen professori Pertti Haaparanta toteaa haastattelussa seuranneensa epäuskoisena talouspoliittista keskustelua maan velkaantumisesta ja julkisen talouden sopeuttamisesta. Hänen mukaansa ”siitä, että Suomi velkaantuu, ei suoraan seuraa leikkausten välttämättömyys”. Hän huomauttaa myös, että ”kiristävä politiikka on nimenomaan lisännyt velkaantumista”. Tilastokeskuksen julkisyhteisöjen rahoitustilinpidon mukaan Suomen julkistaloudella on enemmän varallisuutta ja saatavia kuin velkaa, ja varallisuus on jopa hieman kasvanut viimeaikoina. Suomen valtiontalous on itseasiassa yksi Euroopan vahvimmista. Internetissä levinnyt ja kauhua kylvänyt Velkakello on saanut vastavoimakseen Saatavakellon oikaisemaan räjähdysmäisestä velasta levitettyä propagandaa.
Panu Raatikainen kirjoittaa myös, kuinka hallitus on myös huolissaan ylipaisuneesta julkisesta sektorista, josta olisi vähennettävä kymmeniä tuhansia virkamiehiä. Sektori ei kuitenkaan ole kasvanut kuin suhteeltaan bruttokansatuotteeseen, kun yksiytyinen sektori on taantuman vuoksi pienentynyt. Lisäksi poliittista retoriikkaa on kuvannut huoli liian suurista menoista, missä unohtuu sektorin tuotto. Tilastokeskuksen pääjohtaja Marjo Bruun kertoo blogissaan, että julkisen talouden tuottama arvonlisäyksen osuus koko kansantalouden arvonlisäyksestä oli esimerkiksi vuonna 2012 Suomessa 20 %. Kaikista työntekijöistä julkisentalouden työntekijöitä oli samana vuonna 24 %. On huomattava, että nämä osuudet eivät vielä kerro mitään sektorin kestämättömyydestä; on poliittisista määrittelyistä kiinni, milloin julkinen talous on liian suuri tai liian pieni. Hallituspuolueiden esittämä huoli liian suuresta julkisesta sektorista sekä suunnittelemat norminpurkutalkoot kertovat ideologisista valinnoista, ei siitä, että julkinen sektori on liian iso tai että Suomessa on liikaa sääntelyä esimerkiksi ympäristöluvituksessa.
Nämä perustelut leikkausten ja säästöjen välttämättömyydestä eivät kestä lähempää tarkastelua. Mutta millaiseen kuntoon Suomi sitten saadaan tällaisilla ideologisilla valinnoilla?
Mika Pantzarin mukaan 90 % akateemisista taloustietelijöistä on sitä mieltä, että ”silloin kun taloudessa menee huonosti, leikkaukset ovat tuhoisia”. Hän kertoo haastattelussa, että ”nykyisessä taloustilanteessa jättisäästöt eivät ole vastuullista talouspolitiikkaa, koska todennäköisenä seurauksena olisi suurtyöttömyys ja sen kautta pitkään jatkuva budjettialijäämä”. Pantzarin mukaan leikkauksille asetetut tavoitteet eli talouden elpyminen ja velkasuhteen paraneminen eivät tule toteutumaan; myös Pantzarin mukaan velkaantumisaste todennäköisesti vain nousee entisestään, ja kotimaisen kysynnän supistuessa leikkausten seurauksena talouskasvu tyrehtyy ja kurjistumisen kierre syvenee. Hän muistuttaa, että esimerkiksi kun Espanjassa aloitettiin ankara talouskuri 2010, maan julkinen velka oli 60 % BKT:sta, eli saman suuruinen kuin Suomella nyt. Kuitenkin vuosien talouskurin seurauksena Espanjan velkasuhde on nyt noin 100 %, työttömyysaste lähes 25 % ja 40 % lapsista elää köyhyydessä.
Jopa Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on talouskuripolitiikkaa lainojensa ehtona vaatiessaan oppinut, että ankara talouskuri ei todellisuudessa edistä talouskasvua vaan heikentää taloutta kokonaisuudessaan. IMF on myös todennut, että taloudellinen eriarvoistuminen on kestävän taloudellisen kehityksen esteenä. Talouskuri, joka iskee vahvasti tulonjakoon, taas johtaa juuri taloudelliseen eriarvoistumiseen: esimerkiksi Pantzarin mukaan leikkaukset uhkaavat syventää kehitystä, jossa sosiaalinen liikkuvuus yhteiskuntaluokkien välillä vähenee ja huono-osaisuus periytyy. Pantzar varoittaa myös yhteiskuntarauhan järkkymisestä: ”Jos kansalaisten kokemus sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta murenee, ihmisten luottamus toisiinsa ja yhteiskuntaan joutuu koetukselle, ja viime kädessä siitä kärsivät kaikki.” IMF on varoittanut myös Suomea vaarantamasta talouden orastavaa elpymistä rajuilla ja nopeilla leikkauksilla. Pantzarin mukaan Suomi on aiemmin kuunnellut ”hyvinkin tarkkaan IMF:n näkemyksiä, mutta nyt nämä varoituksen on ohitettu”. Hallitus näyttäisi olevan sokea kansainvälisille varoittaville esimerkeille.
Jos talouskuri johtaa eriarvoistumiseen ja työttömyyden kasvuun, on nurinkurista, että sitä markkinoidaan kansalle välttämättömyytenä ja vaihtoehdottomana. Talouskurin taustalla on valtionvarainministeriön ennen eduskuntavaaleja julkaisema raportti, jossa se arvioi julkisen talouden tasapainottamisen vaativan kuuden miljardin säästötoimenpiteitä. Tämän ottivat myös oppositiossa leikkauksia voimakkaasti kritisoineet keskusta ja perussuomalaiset nähtävästi ainoana totuutena. Esimerkiksi Paavo Teittinen kirjoittaa Helsingin Sanomissa, kuinka Suomen talouspolitiikka kärsii neutraaliuden harhasta. Valtionvarainministeriön arvioon nojataan parhaana ja riippumattomana asiantuntijatietona, vaikka suurin osa akateemisista taloustieteilijöistä, talousnobelistit ja IMF varoittavat leikkausten tuhoisista vaikutuksista. Vaihtoehdottomuuteen nojaava retoriikka pyrkii tappamaan poliittisen arvokeskustelun siitä, mistä leikataan ja miten paljon, sekä ovatko leikkaukset ja säästöt ylipäätään oikeita ratkaisuja Suomen nykyisessä tilanteessa. Kuitenkin jo Helsingin Sanomien toimitus pystyi osoittamaan, miten nyt esitetyt leikkaukset voitaisiin korvata vähemmän eriarvoistavilla tavoilla. Haaparanta vaatii leikkausten sijaan velkaelvytystä, ja Pantzar puolestaan on sitä mieltä, että hallituksen koko tilannekuva Suomen taloudesta on väärä.
Vaikka vedotaan vaihtoehdottomuuteen, välttämättömyyteen ja vastuullisuuteen, on muistettava, että kyse on todellisuudessa läpeensä poliittisista valinnoista. Minulle Kolmen Ässän poliittinen ääneen lausumaton päämäärä näyttää selvältä: suomalainen hyvinvointiyhteiskunta halutaan ajaa alas ja edistää omistamiseen ja varallisuuteen perustuvaa valtaa. Kolmen Ässän idealistinen talouskuri kaventaa poliittista keskustelua ja kansalaisten mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen suunnitteluun. Kehitysyhteistyöhön kohdistuvat leikkaukset ovat peruskirsikka kurjistamiskakun päällä, jolle luotiin oikeutus pelottelemalla Velkakellolla ja rahojen loppumisella siinä missä yleiselle Suomen eriarvoistamisellekin.
Uusi hallitusohjelma herätti suomalaisissa tyrmistystä, ja heti kesäkuussa järjestettiin useita mielenosoituksia Kolmen Ässän leikkauksia vastaan. Esimerkiksi varhaiskasvatuksen säästöjä vastaan marssittiin monen tuhannen osallistujan voimin ympäri Suomea 10.6.2015, ja useampi tuhat osallistui koulutusleikkauksia vastustaneeseen mielenosoitukseen 15.6.2015 Helsingissä ja Oulussa. Leikkauksia vastaan on laadittu monia erilaisia adresseja, kuten kehitysyhteistyövaroja puolustava vetoomus. Budjettiriihen aikaan elokuun 22. päivänä lauantaina järjestetään Helsingissä myös suurprotesti, jossa vaaditaan kurjistamispolitiikalle ja köyhien vastakkainasettelulle loppua niin Suomessa kuin Euroopassakin koko maailmaa unohtamatta, mihin kehitysyhteistyöllä pyritään vaikuttamaan. Mielenosoitukseen on ilmoittautunut mukaan tähän mennessä lähes 6,6 tuhatta ihmistä, ja ilmoittautuu jatkuvasti lisää. Vastaavia mielenosoituksia talouskuripolitiikkaa vastaan on järjestetty muun muassa Brysselissä marraskuussa 2014 ja Lontoossa viime kesäkuussa, edellinen 120 000 ja jälkimmäinen 250 000 osallistujan voimin. Myös Kreikka on osoittanut kansanäänestyksellä, ettei ankaraa välttämättömänä esitettyä talouskuria enää hyväksytä. Liikehdintä kansallisten hallitusten ja EU:n komission ajamaa kurjistamispolitiikkaa vastaan kasvaa – Suomessakin on nousemassa uudenlainen vastarinta.
Liisa Uimonen, 8.7.2015
Kirjoittaja on filosofian maisteri (ympäristönsuojelutiede), joka tutki gradussaan tiedon taktista käyttöä poliittisena vallanvälineenä kansainvälisessä päätöksenteossa Mekongilla.