Pariisin ilmastohuippukokous: vapaaksi Byrd-Hagel päätöslauselman ja talouden niskalenkistä

[Marko Ulvila] Pariisin ilmastohuippukokous on alkanut valtionpäämiesten puheilla. Ne ovat olleet täynnä huolta ilmastonmuutoksesta ja lupauksia tehdä muutoksia ongelman ratkaisemiseksi. Avajaispäivää edelsi suurin tähänastinen ilmastomielenosoitusten sarja. Niiden järjestämisessä mukana olleen Avaaz-verkoston mukaan yli 785.000 ihmistä marssi yli kahdessa tuhannessa tapahtumassa 175 maassa. Suomessakin tapahtumia järjestettiin onnistuneesti ainakin kuudella paikkakunnalla.

Voisiko tästä päätellä, että Pariisin ilmastokokous on jäämässä historiaan merkkipaaluna ilmastonkaaoksen torjujana? Valitettavasti Pariisin lopputulos tulee olemaan kaukana yli kaksikymmentä vuotta sitten asetetusta tavoitteesta välttää vaarallinen ilmastonmuutos. Vuonna 2010 Cancunin ilmastokokouksessa YK:n jäsenmaat määrittelivät vaarallisen rajaksi yli 2 asteen lämpenemisen ja kirkastivat tavoitteeksi tämän välttämisen. Nyt Pariisiin tuodut lupaukset kansallisista toimista johtavat kuitenkin lähes kaksi kertaa tavoitetta korkeampiin päästöihin, vähintään kolmen asteen lämpenemiseen ja voimistuvaan ilmastokaaokseen. Miten tässä näin pääsi käymään? Löytyisikö vastaus historiasta?

Kioto, Bali ja Kööpenhamina

YK:n ilmastosopimusjärjestelmä sai lähes kuolettavan iskun jo kesällä 1997, kuukausia ennen Kioton kokousta. Yhdysvaltojen senaatti hyväksyi tuolloin yksimielisesti päätöslauselman, jonka mukaan Yhdysvaltojen ei tule allekirjoittaa sellaista YK:n ilmastosopimusta, joka jättäisi kehitysmaat ilman sitovia tavoitteita tai joka tuottaisi vakavaa vahinkoa Yhdysvaltojen taloudelle. Päätös tunnetaan sitä ehdottaneiden kahden senaattorin, demokraattien Robert Byrdin ja republikaanien Chuck Hagelin nimellä.

Vuonna 1997 Yhdysvallat oli maailman suurin ilmastosaastuttaja käytettiin mittatikkuna sitten historiallisia, vuotuisia tai henkilökohtaisia päästöjä. Byrd-Hagelin päätöslauselman linjaus ja siitä seurannut Yhdysvaltojen jättäytyminen Kioton pöytäkirjan ulkopuolelle synnytti maailmalla ilmapiirin, jonka mukaan talouden kasvua on täysin hyväksyttävää tavoitella ilmastopäästöistä välittämättä. Yhdysvallat asetti linjauksellaan karmaisevan mallin, ja fossiilisten polttoaineiden käyttö lähtikin voimakkaaseen kasvuun 2000-luvun alusta alkaen.

Ilmastokysymys ymmärrettiin kuitenkin sen verran vakavaksi, että sen käsittelyä ei voitu lopettaa Yhdysvaltojen senaatin vastustukseen. Kymmenen vuotta myöhemmin Balin ilmastokokouksessa sovittiin uuden sitovan sopimuksen solmimisesta Köpenhaminassa vuonna 2009. Toisin kutenkin kävi. Yhdysvaltojen senaatin asettama periaate vain sellaisen ilmastosopimuksen hyväksyttävyydestä, joka ei vahingoittaisi taloutta, sai kokouksesta niskalenkin. Maailman johtajat päättivät Köpenhaminassa luopua tieteeseen, varovaisuusperiaatteen noudattamiseen ja oikeudenmukaiseen taakanjakoon perustuvan ilmastosopimuksen tavoittelusta. Sen sijaan keksittiin ottaa käyttöön kunkin maan vapaaehtoiseen ilmoitukseen perustuva sopimusmalli. Tällä tiellä on jatkettu Pariisin asti, ja kokouksen lopputulos tiedetään jo nyt olevan ilmastoturvallisuuden kannalta täysin riittämätön.

Ilmastopolitiikan jarrut

YK:n ilmastopaneelin IPCC:n tutkijat ovat tarkastelleet purevan ilmastopolitiikan vaikutusta talouteen. Sen mukaan reippaat toimet pienentäisivät bkt:n kasvuprosentteja vain jonkun promillen. Tämä tarkoittaisi sitä, että esim. vuonna 2050 oletettu vaurauden taso saavutettaisiin ehkä vuotta tai paria myöhemmin. Englantilaisen ekonomisti Nikolas Sternin näkemys puolestaan on, että ilmastonsuojeluun kustannukset ovat selvästi pienemmät kuin toimettomuudesta syntyvät haitat. Vaikka ei jakaisikaan näiden tutkimusten oletuksia talouskasvun ainaisesta toivottavuudesta tai bkt-talouden keskeisyydestä, niiden viesti ilmastopolitiikan kannalta on selvä: riittävät muutostoimet kannattaa ja voidaan tehdä aiheuttamatta merkittävää vahinkoa taloudelle. Miksi tästä huolimatta toimiin ei ryhdytä? Mitkä ovat ne tahot, jotka vastustavat tarpeellista muutosta?

Ilmastopolitiikan merkittävin este onkin sellaisten toimijoiden ja eturyhmien yhteiskunnallinen valta, jotka joutuisivat muuttamaan toimintaansa siirtymässä hiilettömään talouteen tai kärsimään muutoksessa merkittävää taloudellista vahinkoa. Näiden tunnistaminen ja eristäminen ilmastopolitiikan tekemisen ulkopuolelle on aikamme tärkeimpiä tehtäviä.

Jarruttajista ilmeisin ryhmä ovat fossiilisen energian suuryhtiöt. Tutkija Richard Heeden raportin mukaan kaksi kolmasosaa historiallista päästöistä on syntynyt yhdeksänkymmenen yrityksen tai liikelaitoksen kaivannaistoiminnan tuloksena. Viisi pahinta saastuttavan tuotannon mahdollistajaa ovat Chevron (USA), ExxonMobil (USA) Saudi Aramco, Saudi Arabia BP (UK) ja Gazprom (Venäjä). Nämä ja muut suuret fossiilisten polttoaineiden hyödyntämisestä riippuvaiset suuryritykset ovat käyttäneet häikäilemättömästi valtaansa tehokkaan ilmastopolitiikan jarruttamiseksi. Tunnetuin tapaus on Exxon, joka lahjoitti suuria summia ilmastotieteen vääristelyyn ja päättäjävaikuttamiseen ilmastonsuojelun estämiseksi.

Kick big polluters out

Tällaisten suuryhtiöiden sulkeminen ilmastopolitiikan laadinnan ulkopuolelle on noussut viime vuosina vahvasti kansalaisjärjestöjen vaatimuslistoille. Varsovassa pidetyn YK:n ilmastokokouksen hiiliteollisuuden sponsorit herättivät monet karuun todellisuuteen. Siellä järjestöt esittivät ensimmäisen kerran vaatimuksen sisällyttää Pariisin ilmastosopimukseen likaisen teollisuuden lobbausta rajoittava säädös. Parisiin kokouksen alla järjestöt Corporate Accountability Internationalin johdolla ovat keränneet yli puoli miljoonaa allekirjoitusta Kick big polluters out -vetoomukseen.

Vähintään yhtä haasteellinen jarruttajaryhmä ovat maailman pahimmat saastuttajat, sillä he kuuluvat tyypillisesti poliittiseen ja taloudelliseen eliittiin. Lucas Cahncelin ja Thomas Pikettyn uunituore tutkimus kertoo, mistä maista maailman pahiten saastuttavat väestöryhmät löytyvät. Sen mukaan maailman rikkaimman prosentin päästöt ovat jopa viisikymmentä kertaa suuremmat kuin maailman keskiarvon ja 2.500 kertaa suuremmat kuin maailman köyhimpään kymmenykseen kuuluvien. Tähän pahiten saastuttavan prosentin ryhmän jäseniä löytyy erityisesti Yhdysvalloista, Luxemburgista, Singaporesta, Saudi Arabiasta ja Kanadasta. Maailman pahiten saastuttavan kymmenyksen jäsenistä puolestaan 40 % asuu Yhdysvalloissa, 20 % EU:ssa, 10 % Kiinassa ja loput eri puolella maailmaa. Tämä reilun seitsemänsadan miljoonan ihmisen vähemmistö tuottaa lähes puolet maailman päästöistä.

Ratkaisu: kulttuurinen käänne

Miten tämä maailmanlaajuinen runsaasti saastuttava eliitti saadaan ajamaan tehokasta ilmastopolitiikka tai vähintäänkin lopettamaan sen jarruttaminen? Vastaus ei ole helppo, koska kulttuurisesti kerskakulutusta ei pidetä tuomittavana eikä edes kyseenalaisena, pikemminkin sitä ihaillaan ja koitetaan matkia. Tehokkaan ilmastonsuojelun yksi edellytys onkin voimakas kulttuurinen käänne, joka tekee ylikuluttamisesta paitsi huonotapaista myös äärimmäisissä tapauksissa rikollista. Muutos alkaa tosiasioiden tunnistamisesta ja halusta kohdata myös epämiellyttäviä totuuksia vaurauden ja ympäristövahingon yhteyksistä.

Tällainen käänne on kansalaisliikkeissä jo vireillä. Mm. Global Forest Coalition vaatii väkevästi saastuttajia tilille. Alkuperäiskansojen, maatyöläisten, naisliikkeiden, kalastajien, pienyrittäjien ja työläisten liikkeillä on jo esittää visioita yhteiskunnasta, jossa on hyvä elää vaikka talous ei kasvaisi ja ympäristön suojelu asetettaisiin selvästi etusijalle. Byrd-Hagelin haamu on aika haudata. Sen myötä voidaan alkaa rakentaa kansainvälistä ilmastonsuojelua uudelta pohjalta vapaana talouden niskalenkistä.

Marko Ulvila

Kirjoittaja on Siemenpuun puheenjohtaja

Image: