Ilmastoliikkeen tuntoja Pariisissa

[Liisa Uimonen] Saavuimme vajaan viidenkymmenen suomalaisaktivistin kanssa Pariisiin keskiviikkoaamupäivänä osallistuaksemme erilaisiin kansalaistoimintoihin osana globaalia ilmastoliikettä, joka vaatii päättäjiltä jo vihdoin toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Tavarat jätettiin squattiin, vallattuun entiseen työvoimatoimistoon, josta kiiruhdimme Centquatre-taidekeskukseen, josta globaali ilmastokoalitio oli tehnyt keskeisen osan ilmastotoiminnan vyöhykettä. Keskuksessa, tai Zacissa niin kuin me sitä kutsumme, käytäisiin keskusteluita, verkostoiduttaisiin, jaettaisiin tietoa ilmastoneuvottelujen etenemisestä ja suunniteltaisiin erilaisia tempauksia Pariisiin.

Saimme pian kuulla nyt Pariisissa neuvoteltavan ilmastosopimuksen olevan tyhjien lupauksien paperi. Siitä tuskin tulisikaan sitovaa sopimusta, vaan se säilyttäisi vapaaehtoisuuden elementtejä ja paljon monitulkintaisuutta ja porsaanreikiä. Hiilikaupasta pidetään kiinni, sillä emme ilmeisesti ole vielä nähneet sen täyttä potentiaalia. Myös metsät ovat yhä suuremmassa roolissa hiilikaupassa, julistettuina hiilinieluina, jotka mahdollisesti voisivat yhä selkeämmin toimia retorisina kompensaatioina hiilipäästöille "hiilineutraaliuden" tavoittelussa.

Tapasin lyhyesti Souparna Lahiria, joka edusti Pariisissa Climate Justice India -järjestöä sekä Siemenpuunkin tukemaa All India Forum of Forest Movements (AIFFM), ja puhui Zacissa luonnon tuotteistamisesta ilmastonsuojelun nimissä. Souparnan mukaan paperi olisi lopulta sama kuin jolla mentiin sisään neuvotteluihin vajaat kaksi viikkoa sitten, mutta nyt siitä olisi vain poistettu kaikki merkittävät tunnustukset oikeuksista, sitovuus ja monet muut asiat, jotka olivat vielä sulkeissa ja siten avoimia keskustelulle. Niinpä siis taas keskusteltiin, mutta ilmaston ja ihmisten kannalta merkittävää sopimusta ei saada aikaiseksi.

Kysyin Souparnalta, aikooko hän lähteä käymään vielä neuvottelualueella ja sen viereen rakennetulla avoimella Climate Generations Arealla. Hän sanoi, ettei missään nimessä, ellei ole aivan pakko. Lähdin itse käymään tuolla virallisella kansalaisyhteiskunnan tilalla muutaman muun suomalaisaktivistin kanssa, sillä olihan meidän nähtävä, miltä tämä kuulemma "poikkeuksellista avoimuutta ja osallistavuutta" osoittava tila oikein näyttää. 

Ensimmäinen mieleeni tullut sana, jolla kuvaisin tuota tilaa, oli "kliininen". Kaikki oli siististi omissa rajatuissa tiloissaan ja kaikki kulki aikataulussa. Todellista haastamista oli vain vähän esillä, jos ei lasketa alkuperäiskansojen omaa paviljonkia omassa nurkassaan. Satuin paikalle juuri, kun Siemenpuun After the Gold Rush -seminaarissakin puhunut Nnimmo Bassey Nigeriasta oli avaamassa paneelikeskustelua neljän Ecuadorista, Panamasta ja Pohjois-Amerikasta tulleen nuoren alkuperäiskansalaisen aktivistin kanssa. Panelistit kertoivat, miksi he olivat lähteneet taisteluun ilmasto-oikeudenmukaisuuden puolesta: taistelu linkittyy hyvin vahvasti alkuperäiskansojen oikeuksiin. Esimerkiksi Equadorin Sarayukasta kotoisin oleva nuorisojohtaja Nina Gualinga liikuttui kyyneliin asti kertoessaan tarinansa siitä, kuinka hänen sademetsäisiltä kotimailtaan halutaan porata öljyä, ja kuinka hänen koko yhteisönsä oli noussut taisteluun noita suunnitelmia vastaan ymmärtäessään, miten pahan ekologisen, kulttuurisen, sosiaalisen ja taloudellisen tuhon öljykenttä saisi aikaan kehityslupauksista huolimatta. Panelistit tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että jokaisen yhteisön on pistettävä vastaan fossiilisille hankkeille, sillä muuten ne vain tuhoavat yhteisön ja siirtyvät seuraavaan. 

Panelistit myös painottivat sitä, kuinka heillä olisi tarjolla ratkaisut ilmastonmuutokseen: he tietävät miten elää luontoa ja Äiti Maata kunnioittaen. Heille osallistuminen neuvotteluihin oli yritys sekä auttaa meitä kaikkia että suojella oikeuksiaan olla olemassa. Heitä ei kuitenkaan todella kuultu. Ihmisoikeudet, erilaisten vähemmistöryhmien kuten alkuperäiskansojen, naisten ja nuorten oikeudet, myös tulevien sukupolvien oikeudet ovat jäämässä pois sopimustekstistä. Suuristakin kamppailuista ja merkittävistäkin voitoista huolimatta maailman johtajat kääntävät jälleen selkänsä ihmisille, ja laativat paperin joka syleilee samoja vanhoja valtarakenteita ja palvelee vain yritys- ja poliittisen eliitin etuja. 

Monet aktivistit kuvailivat Climate Generations Areaa viherpesuksi. Myös Nnimmo oli lähdössä takaisin Zacille heti, kunhan paneeli päättyisi. Olikin selvää, että minkään valtion hallitus tai maailman päättäjät eivät voi määrittää "vapaata ja avointa tilaa" kansalaisyhteiskunnalle. Ei varsinkaan, jos Ranskan tavoin uskoo vahvoihin hierarkioihin ja näkee kansalaisyhteiskunnan osallisuuden lähinnä välttämättömänä pahana ilmastoneuvotteluissa, joissa onnistumista pitäisi mitata vain valtion päämiesten diplomaattisella tyytyväisyydellä. Ihmisten on luotava tila itse. Ranskan määrittelemään ja valvomaan tilaan tuli siihenkin pieni särö, kun aktivistit ympäri maailmaa kokoontuivat hetkeksi banderollien kanssa mielenosoitukseen nykyisiä neuvotteluita vastaan ja vaativat aitoa ilmasto-oikeudenmukaisuutta. Hetken huusimme yhdessä, kunnes vartija totesi että nyt riittää. 

Zacissa ja muualla Pariisissa järjestettyjen tapaamisten ohessa tuntee huomattavasti merkittävämpää voimaantumisen ja toivonkin tunnetta. Sen aistin jo heti keskiviikkoiltapäivällä, kun seurasin Via Campesinan yleistä kokoontumista, jossa vaadittiin voimakkain sanoin pienviljelijöiden oikeuksien vahvistamista osana ilmastokriisin vastaista taistelua sen sijaan, että nojattaisiin agribisnekseen ja yritysvaltaan. Vääriä ratkaisuja ei suvaita. Huomenna taas lähdemme Pariisin kaduille luovien poikkeustilan asettamissa rajoissa ilmastonmuutoksen uhreja kunnioittaaksemme ja antaaksemme viimeisen sanan. Emme halua jättää viimeistä sanaa päättäjille, jotka eivät pysty varmistamaan ilmasto-oikeudenmukaisuutta, varmistamaan meidän turvallista tulevaisuutta. Se kuuluu meille.

Niin kuin Kepan Jonas Biström meille tänään totesi avatessaan neuvottelujen kulkua, on sinänsä yhdentekevää millainen sopimus neuvotteuista syntyy. Me tiedämme joka tapauksessa, mikä meidän tehtävämme on, ja tehtävää on paljon. Sopimuksesta riippuu, kuinka paljon. Ihmiset Pariisin kaduilla, kuppiloissa ja kohtaamisissa ovat jo vakuuttuneita siitä, että nyt on uuden yhä vahvemman paikallisista taisteluista ponnistavan ilmastoliikkeen aika. 

Perjantaina 11.12.2015 

Pariisissa

Liisa Uimonen

Kirjoittaja on Siemenpuun hallituksen jäsen, joka lähti suomalaisten poliittisten nuoriso- ja ympäristöjärjestöjen järjestämälle bussimatkalle Pariisiin. Ensi vuonna hän on mukana myös Maan ystävien hallituksessa.

Image: